.. ja minä päätin vain vilkaista eilen iltapäivällä tuota sohvapöydällä levännyttä kirjaston kirjaa. Niinhän siinä kävi että en malttanut laskea teosta käsistäni, ennen kuin saisin tietää Veronikan, Marin ja Edvardin kohtaloista.
Kirja kertoo nuoresta, kauniista Veronikasta, jonka elämä on tylsää ja tasapaksua. Veronika ei ole masentunut tai mielestään sairas, mutta päättää vain kuolla. Hän ottaa yliannostuksen unilääkkeitä, mutta herää mielisairaalasta. Yritys on epäonnistunut ja Veronika saa tietää, että hänen sydämensä on vaurioitunut kooman takia ja hänellä olisi enää viisi päivää elinaikaa.
Coelho onnistui taas ravistelemaan ajatusmaailmaani, kysymällä kummasta löytyy oikeita hulluja: mielisairaalasta vai sen ulkopuolelta? Hän heitti ilmaan myös kysymyksiä siitä, kenelle elämme tätä elämää: miellyttääksemme muita, vai ollaksemme onnellisia? Muiden miellyttämisen kautta voi tulla hyväksytyksi, mutta hyvin hyvin onnettomaksi ja ennen kaikkea katkeraksi. Katkeruus on tunne, joka syö kaikki muut tunteet sisäänsä: ilon, rakkauden, intohimon, vihan.. Tehden meistä (kuva ) harmaita ja ahdistuneita: elämän, jossa mikään ei tunnu miltään.
Kirjassa on selvästi elementtejä Paolon omasta elämästä (Edvardin tarina muistuttaa eniten hänen omaa nuoruuttaan). Paolo on kyllä taitava sekoittamaan oikeaa elämää ja fiktiota, ja eikös hyvän proosan tunnusmerkkejä ole se että tarina on uskottava?
Paolo Coelhon blogi (englanniksi)
