Minna Canth: Työmiehen Vaimo

Sain luettua edes yhden tämä vuoden tavoitekirjoistani (tai siis tässä tapauksessa näytelmän), Minna Canthin klassikon Työmiehen vaimo. Näytelmä on siis klassikko, kertoo Johannasta joka avioituu juopon Riston kanssa. Risto saa avioliitossa hallintaoikeuden vaimonsa rahoihin, jotka juo nopeasti. Risto on oikea sika mieheksi: Johanna tekee sairaan lapsen hoidon ohella töitä saadakseen itselleen ja lapselleen ruokaa, ja mies vie kaikki ja pitää samalla toista naista. Lopuksi Johanna kuolee.

Tarina oli järkyttävä ja pisti ajattelemaan. Aikanaan, 1800-luvun loppupuolella se on varmasti ollut todella radikaali kannanotto naisen oikeuksien puolesta. Mutta näytelmä pisti väkisinkin ajattelemaan, miten vielä 2000-luvulla monessa maassa, myös Suomessa, eletään 1800-luvun asenteiden vankeina. Eli lait ja asetukset muuttuvat, mutta asenteiden muutos on paljon paljon hitaampaa. Monen naisen ristinä on Riston kaltainen mies.

Kristiina-instituutin henkilökuva Minna Canthista

Nicholas Evans: The Divide

Nicholas Evansin romaani The Divide (suomeksi ilmestynyt 2006 vuonna nimellä Kylmät vuoret) alkaa Montanan vuorilta, mistä isä ja poika löytävät lasketteluretkellään kuoliaaksi jäätyneen Abbie Cooperin. Abbie on hyvän perheen tytär, josta tuli ekoterroristi. Kirja hyppää taaksepäin muutamia vuosia ja käy läpi Cooperin perhe-elämää ja valottaa taustoja siitä, miten Abbie päätyy tappamaan ihmisen ja katoaa sen jälkeen maan alle kunnes löytyy vuosien päästä Montanasta hengettömänä.

Luin pitkästä aikaa romaanin englanniksi ja minulla meni tähän 1,5 kuukautta. Luin pienissä pätkissä ja en nauttinut  lukemisesta samalla tavalla kuin suomenkielisen kirjan kanssa. Mutta silti sai aika hyvin irti kirjasta ja pääsi tunnelmaan mukaan. Vasta kirjan loppumetreillä huomasin, että sama teos olisi ollut saatavilla suomeksikin. Kirja oli kuitenkin Englannin työmatkan aikana ostettu ajanviete/heräteostos (2 £). Ja hintansa väärti.

Aloittelin jo tämän vuoden tavoiteprojektin kirjaa / näytelmää eli Minna Canthin työmiehen vaimoa. Se olikin yllättävän hauska!

Finlandia Junior ja muita lapsellisia juttuja

Finlandia Junior  jaettiin tänä vuonna Tatun ja Patun iskälle ja äiskälle, Aino Havukaiselle ja Sami Toivoselle. En ole lukenut oikeasti yhtään Tatua enkä Patua, mutta sen sijaan lukuisia haastatteluita tästä nuoresta parista ja nähnyt heidän kuvituksiaan myös lehdissä. Olen aivan innoissani!!  Pakko saada käsiin noita kirjoja ja lukaista.
Alla Toivosen ja Havukaisen haastattelu Aamulehdessä:
http://www.aamulehti.fi/teema/finlandia/52846.shtml

Toinen kirjasarja mikä meni samantien mun lukulistalle on Tuula Kallioniemen Vili-kirjat.

“Vili on paitsi suulas vitsejä vääntävä koira myös nuorempi konstaapeli, joka on suorittanut lyhyemmän kurssin huimausaineissa. Sankarikoira adoptoi itselleen perheen, eli Valtterin vanhempineen. Vili haluaa tehdä muitakin urotöitä ja mistäpä niitä parhaiten löytäisi kuin urotyönvälitystoimistosta – tai koiranäyttelystä. Mutta sitten urokoira pelastaa kissanpennun, ja kaikki koirathan sen tietävät, ettei kissoihin voi luottaa. Tarvitaan siis Vilin oman etsivätoimiston apua”

Voisin pitää kumpiakin yllä mainittuja monella tavalla mun “idoleina”.

Heli Laaksonen

Heli Laaksonen on täydellinen idoli kirjoittamisesta haaveilevalle nuorelle tytölle. Hän on nuori, nätti, hänellä on todella iloiset silmät ja hän tuntuu omaavan sopivan lapsenmielisen suhtautumisen elämään. Varsinainen Tirlittan siis.

Vähän isommallekin tytölle Laaksonen kelpaa idoliksi, sillä hän on keksinyt oman jutun, jolla erottua massasta ja kietoa pikkurillinsä kansakunnan kukkaron ympäri.  Laaksonen on taivavasti tuotteistanut itsensä: hän kiertää lausumassa huvittavalta kuulostavia runoja täysille saleille, juttelee kotiolohuoneissa äänikirjan kautta, lentelee postikortteina ympäri Suomea ja varmasti kauemmaksi ja sujahtaa kirjana käsilaukkuun ja viettää ehkä hetken ihmisten sängyissä ennen nukkumaanmenoa. Hän tupsahtelee radioistamme ja kuvaruuduistamme odottamattomasti, esimerkiksi kun aamuäreys on karvaimmillaan ja suu on täynnä hammastahnavaahtoa.

Laaksonen tuntuu lunastaneen paikkansa kansanrunoilijanamme  siinä missä kikkarapäinen kirjallisuden Cupidomme Tommy Tabermannkin.

tehokkuusajattelua

Mitä minulla on sanottavaa

enää tähän valmiiksi

kirjoitettuun maailmaan

asiaa

asiattomuuksia

täynnä sivut, lehdet, rivit,

mihin katseemme sattuukaan.

Maitopurkin kyljesssäkin runoja:

kaksi yhden hinnalla

tehokkuusajattelun riivaamat!

Koirankorjauskirja

Pertti Vilander on pistänyt elämäntyönsä ongelmakoirien korjaamisen parissa paperille, apunaan Lilli Loiri-Seppä. Parivaljakon yhteistyö ei ole minulle ihan selvää, mutta kirjassa kyllä kuuluu hyvin Pertti “Peetsa” Vilanderin ääni.

Peetsa on ristiriitainen persoona koirapiireissä: toisaalla ylistetty ja kiitetty, toisaalla ei niin kovin arvostettu. Kuitenkin jo tästä käy ilmi että Peetsa on persoona. Kirja onkin mielestäni ennen kaikkea hänen elämäntarinansa, sitä tukee jo koirankorjauksen lomassa kerrottu omaelämänkerrallinen historia-osuus. Tämä olikin kirjan mielenkiintoisin anti. Miten pienestä rääpäleestä on kasvanut ja kehittynyt tuhansien koiraihmisten arvostama kouluttaja. Tie ei ole ollut Peetsan kohdalla helppo, vaan kiviä ja kompastuksia täynnä. Onkin helppo ymmärtää, miksi mies kokee niin vahvaa sympatiaa koiraeläimiä – susista seuraavia- kohtaan ja on omistanut elämänsä työskentelemällä näiden hienojen ja usein väärin ymmärrettyjen eläinten parissa.

Kirjan alkupuolisko kuvailee koiranpennun kasvatusta kunnialliseksi aikuiseksi. Tämä osio oli mielestäni hyvää ja ymmärrettävää tekstiä. Uuden koiranomistajan turha syyllistäminen oli jätetty vähemmälle ja kirjan alkupuolella onkin ihan käytännöllisiä neuvoja varsinkin ensimmäisen koiran omistajalle.

Toinen osuus kirjasta käsittelee Peetsan Koiraneuvolan asiakkaita, eli ongelmakoiria ja niiden korjaamista. Peetsa painottaa johtajuuden eli toisin sanoen ihmisen ja koiran välisen oikean laumajärjestyksen merkitystä. Osuutta siivittävät kertomukset elävästä elämästä, Peetsan asiakkaat ovakin päässeet kirjan sivuille esimerkkitapauksiksi. Varsinaisiksi korjausmetodeiksi Vilander nostaa huomioimattomuuden, räminätölkin ja äärimmillään vietynä jopa laumasta karkoittamisen. Vilander perustaa neuvonsa vahvasti koiran ja suden samankaltaisuuteen. Uskottavuutta rakennetaan yliopisto-opintojen sijaan vuosikymmenten kokemukseen lemmikkikoirien parissa.

Vilander on selvästi “kansan mies”. Hän itse on huomannut, että hänen oppinsa menevät paremmin läpi maaseudulla kuin kaupungeissa. Syyksi tähän Vilander mainitsee kaupunkilaisten liian inhimillistävän suhtautumisen lemmikkieläimeen: maaseudulla eläimet ovat eläimiä ja niillä on eläimen asema. Vilander perustelee omaa ylivoimaisuuttaan sillä, että hänen opissaan koira korjautuu kolmella käyntikerralla, kun taas muut yksityiset ongelmakoirakouluttajat rahastavat hänen mukaansa asiakkaita.

Kirja vaikuttaakin enemmän mainospuheelta Vilanderin “koiraneuvolalle” kuin varsinaiselta koirankorjausoppaalta. Mitään kovin konkreettisia ohjeita eri ongelmiin kirja ei sinällään anna, vaikka antaakin paljon ajattelemisen aihetta. Kuitenkin Vilanderin asenne koiraharrastusmaailmaa ja varsinkin muita yksityisiä ongelmakoirankouluttajia kohtaan paistaa melkoisen ikävästi läpi.

Monessa kohtaa Vilander puhuu myös itsensä pussiin, muun muassa toisessa kohtaa väittämällä etteivät koirat ajattele ja toisessa kohtaa toteamalla tietyn rodun olevan todella nokkela ja ajattelevan.

Ristiriitaisuuksista ja asenteellisuudesta huolimatta kirja oli kuitenkin helppolukuinen ja imaisi mukaansa.

Koiraneuvolan nettisivut 

Kuun Metsässä.

Olen lueskellut hiljaksiin viime kuukausina Robert Crottet-nimisen herrasmiehen tuotantoa 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Crottet oli eräs sveitsiläinen kirjailija, joka ilmestyi 1938 Koilis-Lappiin (sittemmin Neuvostoliitolle sodan jälkeen jääneelle alueelle) elelemään kolttasaamelaisten parissa. Lapissa vietetyn ajan jälkeen hän kirjoitti kaksi kirjaa: Mauno-poro ja taivaanpalot sekä Kuun metsä. ( Crottetista voi lukea lisää Helsingin Sanomien verkkosivuilla.)

Ensin mainittu on pitempi kokonainen kertomus, todella kaunista, kaihoisaa ja proosallista tekstiä. Alkuun se tuntui todella vaikealukuiselta tottumattomalle mutta loppua kohden avautui paremmin. Periaatteessa tarina kertoo nuoresta kasvattiäitinsä kasvattamasta helsinkiläismiehestä, jonka mieli palaa ylioppilaskirjoitusten jälkeen kipeästi kohti Lappia. Siellä hän saa tutustua saamelaisiin, poroihin, ja ennen kaikkea itsensä. Koin että kirja oli vahvasti omaelämänkerrallinen, ja kertoi Crottetin omasta kaipuusta tuon pienen, eristyksissä mutta silti luonnon kanssa täydessä sopusoinnussa eläneen kansan pariin.

Keski-Eurooppalainen  Crottet oli jo selvästi vieraantunut luonnosta ja koki saamelaisten mutkattoman luontosuhteen mystiseksi. Kirjaa on helppo lukea tänä päivänä, sillä kuinka luonnosta erkaantuneita me nykypäivän kaupunki-ihmiset olemmekaan. On helppo ymmärtää, miksi Crottet ja hänen kirjojensa myötä laaja eurooppalainen lukijakunta joutui Lapin kuumeen valtaan.

Nyt olen lueskellut ensimmäisenä kirjoitettua Kuun Metsä – kirjaa. Kirja sisältää parisenkymmentä pientä satua / tarinaa. Ne kaikki liittyvät vahvasti luontoon (ja myös ihmisluontoon) ja ovat satujen tapaan opettavaisia.

Minun on hirveän vaikea mieltää, ovatko tarinat vanhoja saamelaisten tarinoita mitä Crottetille on Lapissa kerrottu, vai hänen itsensä mielikuvituksen tuotetta. Veikkaan kyllä ensimmäistä vaihtoehtoa ja ehkä juuri sen vuoksi olen joutunut kirjan tarinoiden pauloihin. Mietin, miten viisaita nuo sivistymättömät esi-isäni (niin, olen siis osin saamelainen juuriltani)  ovatkaan oikeastaan olleet. Vaikka he eivät osanneet lukea tai saati kirjoittaa, on heillä täytynyt olla perinpohjaista luonnon tuntemusta, empiiristä tietoa elämän kaaresta, perittyä tietoa asioiden oikeista olemisista eli sellaista sydämen sivistystä mitä meillä nykyihmisillä tuskin enää aina on.
Lankean itse siis samaan mystifiointiin kuin Crottet kirjoja kirjoittaessaan.

Tuntuu, että minulla on todella vahva tunneside tähän nimenomaiseen Kuun Metsä- kirjaan. Olenhan jo lapsuuden unissa nähnyt sen kuun metsän. Etsin vain vielä vastausta sille, mistä kirja on saanut nimensä..

Aloitus.

Tämä on projektiblogi. Projektin tarkoituksena on tutustua kirjallisuuteen lukemalla, tutustua kirjojen ja tekstien kustannuksen vaiheisiin ja tehdä taustatyötä (faktojen hankkimiseksi) omaa kirjoittamista varten ja kirjoittaa .

Ikää minulla on 27-vuotta, enkä ole ennen kirjoittanut mitään isompaa julkaistavaksi asti. Nyt ensisijainen tarkoitus olisikin saada tuotettua muutamia lyhyitä tekstejä julkaistavaksi ja samalla alkaa työstää isompaa kokonaisuutta.

Tavoitteet loppuvuodelle 2007:

- Lukea Minna Canthin Työmiehen vaimo sekä Minna Canthin elämänkerta

- Lukea yksi kaunokirjallinen romaani

- Lukea yksi tietokirja

- Kirjoittaa yksi lyhyt artikkeli harrastusyhdistyksen lehteen.

Tavoitteet vuodelle 2008

- Pistää projektin kirjoitus alulle

- Osallistua kirjoittajakurssille työväenopistossa tai vastaavassa

- Kirjoittaa artikkeleja harrastuslehteen

- Lukea vähintään 2 kirjaa (1 kauno ja 1 tieto) kuukaudessa

Toivottavasti tästä se lähtee…